Aamupalaverin tunnelma muuttui hetkessä. Normaaliin tapaan ensin oli rönsyillen käyty läpi tärkeitä asioita, kuten kollegan käsilaukun sisältöä ja millaisia unia edellisenä yönä oli nähty. Sitten johtaja totesi “Kirjavan kirjaston” blogin kirjoitusvuoron olevan meillä piakkoin. Hänen niin ihanan lempeä, mutta tällä kertaa lujan määrätietoinen katseensa kohdistui minuun. En onnistunut pakenemaan enkä edes vajoamaan pöydän alle vaan mutisin jotain epämääräistä, joka tulkittiin myöntymiseksi. Johtaja ehdotti aiheeksi työn alla olevan arkiston järjestelyn myötä löytyneitä aarteita tai muita mielenkiintoisia eteen osuneita historiallisia merkittävyyksiä. Mitään sellaisia helmiä en tietenkään uskonut löytäväni, ja normaalisti vahvuuksiini kuuluu työtehtävistä luistaminen, mutta tällä kertaa en kyennyt muuhun kuin myötäilemään johtajan (hänen mielestään) erinomaista ehdotusta.
Muuttaessamme väistötiloihin pakkasimme mukaan myös ns. arkiston, eli varaston perälle, ehkä hyvästä syystä, unohdetun aineiston, jota ei kukaan vuosikymmeniin ole tarvinnut. Järjestely eli turhan poistaminen sovittiin minun tehtäväkseni, ehkä siksi kun työurani loppusuora on jo alkanut. Kyseessä olisi siis jonkinlainen joutsenlaulu. Eikä kukaan muu ole kiinnostunut. Nuorisokaarti (alle 60-vuotiaat) jätti suosiolla pölyisen homman (kaiken) kokeneen kollegan kontolle. Asiakkaiden viihtyvyydenkin kannalta lienee parempi, että työpisteeni on mahdollisimman kaukana palvelutiskiltä. Vanhempi väki säästyy järkytyksiltä ja lapset traumoilta.
Projekti on päässyt jo hyvään vauhtiin. Olen levitellyt laatikoiden sisältöä ympäri varastona pidettyä tilaa ja heittänyt pois kaikenlaista tarpeetonta.
Muutamia mieleenpainuvia löytöjä on joitakin jo tähän mennessä ollut. On edelleenkin hyvä pitää mielessä Valtion kirjastotoimiston kiertokirje vuodelta 1945, jossa itse Helle Kannilan käskystä kirjastot määrätään poistamaan hyllyiltä Neuvostoliiton vastainen kirjallisuus.
Käyttökelpoinen varmaankin vielä on myös kirjaston kaksikielinen esite vuodelta 1997. Toinen kielistä muistuttaa englantia, aivan varma en ole. Varmuuden vuoksi näitäkin oli säästetty useampia.
Poistomyllyyn menossa olleet luettelointisäännöt, joita lienee viimeksi selailtu joskus viime vuosituhannen puolella, saivat nuoren (siis alle 60 v.) kollegan innostumaan ja ainakin toistaiseksi säilyttämään omassa käsikirjastossaan.
Kalentereita on myös säilytetty 1970-luvun lopulta aivan viime vuosiin saakka, varmaankin historiallisesti tärkeiden merkintöjen takia. Ilmeisesti mitään merkittävää ei tapahtunut, koska useimmat näyttivät olevan tyhjiä.
Kaikkien sivukirjastojen (n. 20) kaikki hankinta/kartuntaluettelot ovat tietysti tallessa, toimipisteet lakkautettiin joskus 1980-luvulla, mutta koskaan ei voi tietää kuka kyselee, montako Päätaloa Kokkovaaraan hankittiin v. 1972.
Varsinainen aarre ja arvokkain asia minulle vanhoja papereita selatessa tuli oikeastaan siitä hienon kirjastotyön jatkumosta, joka on alkanut vuosikymmeniä sitten. Aikoinaan työ oli luonteeltaan aivan toisenlaista kuin nyt. Ennen toimittiin kortistojen, käsinkirjoitettujen luetteloiden ja kirjoituskoneiden maailmassa. Mieleen tuli jopa ikävä kiirettömämpää, hitaampaa kirjastoa kohtaan. Kaukolainan saaminen kesti viikkoja, kortistojen järjestely vei paljon aikaa. Ei ollut kiire. Tämän takia vanhaa täytyy säilyttää. Historia voisi opettaa elämään tässä hektisessä ajassa hieman rauhallisemmassa tahdissa.
Toivon hartaasti, että tulevaisuuden kirjastossa säilyvät modernin maailman haasteisiin vastaamisen ohella myös hiljaisuus ja seesteisyys.
Kirjava kirjasto 